maanantai 3. joulukuuta 2012

Henkiset muurit

Tuossa alempana kirjoitin muureista yleisesti, fyysisenä rakennelmana, sekä niiden käyttötarkoituksesta. Toki tuonkin kirjoituksen tausta-ajatuksena on muurin merkitys myös henkisessä elämässä, mutta jatkan nyt hiukan enemmän tuosta puolesta, eli henkisistä muureista meissä. Ja jälleen, kirjoitan intuitiivisesti pääasiassa.

*************

Muurit kiehtovat minua, ne herättävät uteliaisuutta, koska niiden taakse kätkeytyy jotain, jota on suojeltava lähes äärimmäisin keinoin. Muurien sisäpuolella täytyy olla siis jotain todella arvokasta. Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, muurien sisäpuolella voi olla myös jotain hyvin vaarallista. Muureilla on siis yksinkertaistettuna vain kaksi tarkoitusta; itsesuojelu ja toisten suojelu.

Terveen ihmisen luontaiseen käyttäytymiseen kuuluu itsesuojelu, puolustautuminen hyökkäyksiltä ja itsekontrolli. Ilman noita kykyjä olisimme villipetoja, uhrilampaita tai vielä jotain paljon pahempaa: ehkä olisimme kuolleita? On siis erittäin tärkeää omistaa jonkinlainen suoja itsensä ympärillä. Suoja, joka estää muita loukkaamasta meitä omavaltaisesti ja arvaamattomasti ilman mitään esteitä ja joka estää meitä itseämme rynnimästä sinne tänne impulsiivisten mielitekojemme avuttomana orjana. Tarvitaan reviirirajat puolin ja toisin. Tarvitaan kunnioitusta, itsetietoisuutta ja rajojen havaitsemista.

Jos näitä näkymättömiä rajoja tai suojia ei nähdä, niistä ei välitetä, eikä niitä kunnioiteta, alkaa jossain vaiheessa terveen itsesuojelun tarpeen sisimmässään tajuava ihminen rakentaa ympärilleen jotain vahvempaa tekoa olevaa suojaa, koska kohtelias raja-aita ei ollutkaan riittävä? Sen yli on tultu toistuvasti, ihmisen koskemattomuutta on loukattu, häntä on kenties pahoipidelty fyysisesti, arvosteltu karkeasti, käytetty henkisesti hyväksi tai pidetty kynnysmattona. Häntä ei ole yksinkertaisesti sanoen rakastettu eikä pidetty arvokkaana olentona. Niinpä hän tarvitsee ympärilleen kovempaa tekoa olevan suojan, hän tarvitsee muurin, jonka ylitse kukaan ei pääse ilman lupaa - koskaan.

Jokainen loukkaus, henkinen tai fyysinen, on kuin yksi kivi muuriin. Muuri kasvaa ikään kuin vahingossa, ihan huomaamatta aluksi. Ihminen alkaa varoa tekemisiään, sanojaan ja olemistaan. Hänestä tulee arka, anteeksipyytelevä, hänen itsetuntonsa on pohjalla ja hän pelkää kuollakseen. Kun hän huomaa jonkin ajan kuluttua että eristäytyminen, näkymättömyys, tietynlainen ehdottomuus/mustavalkoisuus valintojen suhteen ja välimatka muihin, auttaa oloa, hän alkaa kerätä kiviä ihan itse. Hän alkaa rakentaa muurista korkeampaa, vahvempaa, paksumpaa. Hän ei enää edes kaipaa näköyhteyttä muuhun maailmaan; tärkeintä on tunne, että pian kukaan ei voi tulla ilman hänen lupaansa sisään hänen elämäänsä, hänen omaan ainutkertaiseen sieluunsa, jonka hän jotenkin salaperäisellä tavalla ymmärtää suojelemisen arvoiseksi kohteeksi.

Hän alkaa kerätä ympärilleen myös katkeruuden ja kyynisyyden kiviä ja huomaa, kuinka hyvin ne suojaavat haavoittavilta kontakteilta. Ikävää on vain se, että ne suojaavat myös mahdolliselta rakkaudelta. Ihminen näyttää omalla tavallaan rohkealta ja energiseltä puuhatessaan muurinsa pystyttämistyössä yötä päivää, mutta se on näennäistä vahvuutta. Se on voimien hukkaan heittämistä ja siksi tuo ihmisparka onkin aina väsynyt. Hän voisi käyttää aikansa ja voimavaransa itsensä rakastamiseen muilla keinoin, opetella tuntemaan itseään, opetella luottamaan muihin, mutta ei hän tee niin; hän valitsee mieluummin yksinäisyyden. Ehkä hän ei voi muuta? Ehkä niitä kiviä, joita hän ei kerännyt itse, oli aivan liian monta jo alunperin.

Hänen ei tarvitse suinkaan rakentaa muuria yksin, sillä mitä ahkerammin hän latoo kiviä päällekkäin, sitä enemmän löytyy lähiympäristöstä apulaisia muurin vahvistamiseen. Osa heistä haluaa oman itsesuojelunsa takia suorastaan näännyttää itsensä auttamistyössä ajatuksissaan toivo siitä, että joskus tuo komea kivirakennelma erottaisi heidät lopullisesti toisistaan. He hakevat omaa turvaansa. Osa suostuu auttamaan kirpeiden käskyjen ahdistamana, kun ei muutakaan keksi, koska auttamatta jättäminen tuottaisi suuremman ongelman - ehkä kivet osuisivat heihin, kuin ohimennen.

Jos lähestymme ihmistä, jolla on muuri, kohtaamme yleensä hyvin erilaisia ja erikoisia reaktioita. Eristäytyminen omaan sisäiseen, haavojen täyttämään maailmaan on saanut monet hyvin negatiivisiksi ja säikyiksi. Osa on puolustuskannalla koko ajan - jos sanot päivää, he epäilevät sinun vähintäänkin myyvän jotain, jota he eivät missään tapauksessa halua ostaa. Osa on neuroottisen peloissaan jatkuvasti ja he hyppäävät aina ovikellon soidessa ilmaan ja hiipivät äänettömin gasellin askelin ovisilmää kohti avaamatta yleensä ovea. Osa vihaa maailmaa yli kaiken ja suunnittelee joukkotuhoa. Jotkut vihaavat pelkästään itseään. Jotkut tuntuvat uivan niin aavassa katkeruuden ja kyynisyyden meressä, että rantaa tai edes pikkuruisia saaria, ei tunnu näkyvän missään - milloinkaan.

Joskus muureja on vaikea huomata. On vain outo tunne, että ihmistä ei pääse lähestymään ja suhde ei koskaan muodostu todella läheiseksi. Hän saattaa olla kiltti, iloinen, avoimen oloinen, mutta kun menet lähelle, hän katoaa jonnekin, kuin taikaiskusta. Ehkä hän  menee muurinsa taakse piiloon? Ehkä hän on rakentanut sen kyynelistä, surusta, ja menetetyistä haaveista. Hänen muurinsa seinämä kukkii ja kasvaa villiviiniä, koska se sisältää niin paljon kadotettuja unelmia. Hän sallii sinun ihailla sitä, koskettaa sitä, nauttia sen kauniista elämänmakuisesta vahvuudesta. Mutta et pääse hänen sieluunsa asti, et ilman lupaa. Jos jaksat viipyillä muurin lähellä, huhuilla ja todistaa, että olet todella hyvissä aikeissa, kiinnostunut hänestä, voi olla, että saat eräänä päivänä pienen kirjelapun muurin tähystysaukosta. Siinä saattaa olla tunnussana, jolla portin saa auki, mutta mikä se sana on? En tiedä. Ehkä se on luottamus tai ystävyys. Ehkä se on rakkaus, periksiantamattomuus tai rohkeus. Ehkä se on noita kaikkea ja vielä vähän enemmänkin.

Sen kuitenkin tiedän, että niin kauan kuin tämä maailma on epätäydellinen, me tarvitsemme muureja ja muurit tarvitsevat meitä - kaatamaan ne silloin kun aika on kypsä.


1 kommentti:

  1. Kuulun tuohon viimeiseen muurinrakentajaryhmään. Muurini on rakennettu juuri kyynelistä, surusta ja menetetyistä haaveista ja lisäksi myös monista henkisistä iskuista, joita olen saanut. Valitsen itse ne ihmiset, jotka päästän henkisesti lähelleni. Olen yleensä iloinen ja avoimen tuntuinen ihminen, mutta aidosti lähelle päästän vain harvan ihmisen. Sellaisen ihmisen, joka jaksaa osoittaa minulle riittävän usein sen, ettei hän ole viholliseni eikä hänen tarkoituksensa ole satuttaa minua lisää. Minua on satutettu tässä elämässä jo liikaa. Kohdallani tunnussanoiksi sopivat luottamus, ystävyys ja rakkaus. Mutta minulle ystävyys on aina rakkautta, rakkauden muodoista vieläpä se syvin, lujin ja kaunein. Niin paljon arvostan ystävyyttä, sillä se on minulle tärkein asia elämässäni.

    VastaaPoista